Kunnilla on erilaiset lähtökohdat elinvoimalleen, koska sijainti ja fyysinen ympäristö tarjoavat kunnille erilaiset mahdollisuudet. Myös väestörakenne ja elinkeinorakenne ovat erilaisia ja kehittyvät eri tavalla. Tästä huolimatta en lähtisi jakamaan kuntia pysyvästi “hyviin” ja “huonoihin” ryhmiin. Se olisi liian helppoa ja lannistavaa yksinkertaistamista.
Elinvoima koostuu monista tekijöistä. Osaan niistä voi vaikuttaa, osaan ei. Mutta juuri siksi elinvoiman osatekijöitä kannattaa analysoida: mitkä tekijät ovat meidän kunnassamme vahvistettavissa ja missä järjestyksessä?
Mutta uskalletaanko kunnissa sanoa ääneen se tosiasia, että kaikki eivät voi saavuttaa määrällistä kasvua eikä se olisi kestävääkään? Kunnalle myös laadullinen kasvu on mahdollista ja hyödyllistä. Laadullinen kasvu lisää aluksi paikallista toimeliaisuutta, asukkaiden myönteistä tulevaisuudenkuvaa ja pitovoimaa ja vähitellen se alkaa kasvattaa myös vetovoimaa. Pikavoittoja elinvoimaan ei ole.
Jos kunta keskittyy rajallisissa investoinneissaan infran ja välttämättömien palvelurakenteiden ylläpitoon, se ehkäisee niiden rapautumista. Jos kunta pitää julkista omaisuuttaan kunnossa vuosihuolloilla, se vahvistaa käyttötaloutta ja lisää viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Ja vielä kannattavampaa on, jos tällaiset työt toteutetaan pienhankintoina paikallisten yrittäjien voimin. Silloin vaikutus ei jää pelkästään rakenteisiin, se näkyy myös paikallistaloudessa.
Siksi ajattelen, että elinvoiman vahvistaminen on joillekin kunnille kasvun vahvistamista mutta monille muille se on kasvukyvyn vahvistamista. Eli niiden elinvoiman osatekijöiden laadullista parantamista, jotka kuntakohtaisessa analyysissa tunnistetaan. Elinvoimapolitiikka ei ole vain kasvun tavoittelua, se on myös muutoksen suuntaamista. Se on mahdollista kaikille kunnille.
Koska Suomi haluaa talouskasvua, myös kuntien potentiaali sen synnyttämisessä on tunnistettava nykyistä paremmin.
Vastaa