Kategoria: Uncategorized

Kunnan kokoa kuvataan ja arvotetaan tavallisesti asukasluvulla ja sen kehityksellä. Ne ovat selkeitä ja käyttökelpoisia mittareita mutta taloudesta ne kertovat yllättävän vähän. Sen jokainen kasvava kaupunki varmasti tietää.

Kuntien jaottelu eri kuntatyyppeihin ei sekään vielä kerro tarpeeksi. Kaksi samankokoista seutukaupunkia voivat olla paikallistalouksina täysin erilaisia. Toisessa toimii vahvoja teollisuusyrityksiä, joiden markkinat ovat eri puolilla maailmaa. Toinen toimii ympäröivän alueensa kaupallisena ja julkisten palvelujen keskuksena. Kolmas on vahvasti verkottunut läheiseen suurempaan työmarkkina-alueeseen.

Asukasluku ja kuntatyyppi voiva olla samat mutta talouden toimintalogiikka ei ole.

Kaupungin koko ja paikallistalouden koko ovat eri asioita

Seutukaupungin yritysten yhteenlaskettu taloudellinen toiminta voi olla huomattavan suuri myös suhteessa kaupungin väkilukuun.

Erityisesti teollisuus voi muuttaa kuvaa perusteellisesti. Muutama suuri yritys voi tuottaa merkittävän osan paikkakunnan liikevaihdosta, työllisyydestä ja investoinneista. Toisessa vastaavassa kaupungissa yritystoiminta voi jakautua huomattavasti tasaisemmin lukuisiin pieniin ja keskisuuriin yrityksiin.

Kumpi rakenne on parempi?

Kysymykseen ei ole yksinkertaista vastausta. Suuri teollinen keskittymä voi olla valtava vahvuus, mutta samalla se voi synnyttää riippuvuutta muutamasta toimialasta tai yrityksestä. Monipuolinen yritysrakenne voi puolestaan kestää yksittäisiä häiriöitä paremmin, vaikka siinä ei olisi yhtä suurta taloudellista moottoria.

Siksi paikallistalouden ymmärtäminen edellyttää muutakin kuin yksittäisten tunnuslukujen tarkastelua. Edes kuntatalouden tarkastelu ei vielä kerro tarpeeksi, koska myös se on osa kokonaisuudesta.

Seutukaupunki vaikuttaa kuntarajojaan laajemmalle

Seutukaupungin merkitystä ei voi arvioida vain sen omien asukkaiden toimeentulon perusteella. Kaupunki voi tarjota työpaikkoja huomattavasti omaa väestöpohjaansa laajemmalle alueelle. Sinne voidaan tulla töihin ympäröivistä kunnista, ja samalla kaupungin omat asukkaat voivat käydä työssä muualla.

Myös kaupalliset palvelut, koulutus, terveyspalvelut ja muut toiminnot voivat palvella huomattavasti kaupungin omaa väestöä suurempaa aluetta. Tällöin hallinnollinen kuntaraja ja paikallistalouden todellinen vaikutusalue eivät ole sama asia.

Työssäkäynti kertoo tästä paljon, koska se näyttää, miten kunta liittyy ympäröivään alueeseen ja millainen sen toiminnallinen asema todellisuudessa on. Työllisyyspalveluiden siirtyminen melko suurille yhteistyöalueille on vähentänyt paikallisten rakenteiden tarkastelua.

Väestönkehitys ei yksin ratkaise elinvoimaa

Seutukaupunkeja arvioidaan usein väestönkehityksen kautta. Kasvava väestö tulkitaan helposti elinvoimaksi ja vähenevä väestö ongelmaksi. Näin syntyvällä pinnallisella mielikuvalla on vaaralliset vaikutukset eikä silloin huomata, että todellisuus on monimutkaisempi ja rikkaampi.

Väestöltään supistuvassakin kaupungissa voi toimia vahva, kasvava ja vientivetoinen yritystalous. Yritykset voivat investoida ja tarvita lisää työvoimaa samaan aikaan, kun kaupungin kokonaisväestö vähenee. Silloin keskeiseksi kysymykseksi saattaakin nousta aivan muu asia: mistä yritykset saavat tulevaisuudessa tarvitsemansa työntekijät?

Toisessa kaupungissa väestökehitys voi olla positiivisempaa, mutta yritystalouden kehitys on samaan aikaan työvoimatarpeeltaan vaimeampaa. Pelkkä väestökehitys ei siis vielä kerro paikallistalouden elinvoimasta.

Neljä taloutta muodostavat paikallistalouden kokonaisuuden

Kuntataloutta suurempi paikallistalous on kehittämäni REPO-ajattelun lähtökohta. REPO eli Rakenteiden elinvoimapotentiaali ei lähde oletuksesta, että kaikille seutukaupungeille (tai muillekaan kunnille) olisi olemassa samanlainen kasvun tai elinvoiman resepti. Ensin pitää ymmärtää seuraavat oman kunnan paikallistalouden rakenteet ja erityispiirteet. Oheinen kuva havainnollistaa rakennetta.

REPO-ajattelussa paikallistaloutta tarkastellaan neljän toisiinsa vaikuttavan kokonaisuuden kautta.

Yritystalous synnyttää tuotantoa, liikevaihtoa, työpaikkoja ja investointeja.

Työmarkkinat ja työssäkäynti yhdistävät yritykset ja ihmiset sekä kunnan ympäröivään alueeseen.

Kotitalouksien talous tuo mukaan tulot, ostovoiman ja asukkaiden taloudellisen aseman.

Kuntatalous on osa tätä kokonaisuutta ja samalla riippuvainen paikallistalouden pidemmän aikavälin kehityksestä.

Näiden väliset suhteet ovat jokaisessa kunnassa erilaisia ja niiden tunnistaminen on tärkeämpää kuin yksittäisten tunnuslukujen sijoitus kuntavertailussa.

Millainen on oman kaupungin talouden moottori?

Seutukaupungin strategian kannalta ratkaiseva kysymys ei ehkä olekaan, miten pärjäämme samankokoisten kaupunkien vertailussa.

Kiinnostavampi kysymys kuuluu: Mistä juuri meidän paikallistaloutemme moottori saa käyttövoimansa?

Onko vahvuutemme vientiteollisuus, monipuolinen pk-yrityskanta, alueellinen palvelukeskus, työmarkkina-asema, kotitalouksien ostovoima vai näiden erityinen yhdistelmä?

Entä missä toimintaketju ei toimi? Vahva yritystalous ei esimerkiksi automaattisesti tarkoita vahvaa väestökehitystä. Hyvä sijainti ei automaattisesti synnytä yritystoimintaa. Eikä tasapainoinen kuntatalous yksin kerro paikallistalouden tulevaisuuden kasvukyvystä.

Menestyäkseen kunta tarvitsee vahvistuvan kuntatalouden, joka syntyy menestyvän paikallistalouden tuloksena, ei päinvastoin.

Siksi perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Millainen paikallistalous meidän kuntamme oikeastaan on? Vasta tätä kautta pääsemme oikeisiin, tarvittaviin toimenpiteisiin. Repo-analyysi pystyy vainuamaan jokaisen kunnan paikallistalouden rakenteiden erityispiirteet.

Kunnista puhutaan joko yhtenä kokonaisuutena tai sitten niitä ryhmitellään suuriin kaupunkeihin, kehyskuntiin/-kaupunkeihin, seutukaupunkeihin ja pieniin kuntiin. Myös kehyskunnista puhutaan usein yhtenä samanlaisena kuntaryhmänä. Niitä yhdistävät sijainti suuren tai keskisuuren kaupungin ympärillä, työssäkäyntiyhteydet keskuskaupunkiin ja usein myös muuta maata myönteisempi väestökehitys.

Kehyskunnat eivät kuitenkaan ole taloudellisesti yhdenmukainen joukko. Kaksi suunnilleen samankokoista ja yhtä lähellä samaa keskuskaupunkia sijaitsevaa kuntaa voivat olla paikallistalouksina hyvin erilaisia. Toisessa voi olla vahva teollinen yrityskanta ja paljon työpaikkoja. Toinen voi olla ennen kaikkea houkutteleva asuinpaikka, josta suuri osa työvoimasta käy töissä keskuskaupungissa. Kolmas voi yhdistää molempia ominaisuuksia.

Väestönkasvu ei vielä kerro, miten paikallistalous toimii

Varsinkin kehyskuntien menestystä arvioidaan helposti väestönkasvun, rakentamisen ja verotulojen perusteella. Ne ovat tärkeitä mittareita, mutta ne kertovat vain osan kokonaisuudesta.

Liian vähälle huomiolle jää kunnan alueella toimiva yritystalous. Yritykset tuottavat liikevaihtoa, työllistävät ihmisiä, investoivat ja maksavat veroja ja työpaikat puolestaan synnyttävät työssäkäyntivirtoja kuntarajojen yli.

Kotitalouksilla on oma taloutensa ja niiden tulot, ostovoima ja työmarkkina-asema vaikuttavat paikalliseen kysyntään ja lopulta myös kunnan veropohjaan.

Nykyisin jää liian vähälle huomiolle se, että kuntatalous on tässä kokonaisuudessa vain yksi osa paikallistaloutta, ei koko paikallistalous.

Asumiskunta vai työpaikkakunta?

Kehyskunnan kannalta yksi kiinnostavimmista kysymyksistä on sen asema osana kaupunkiseudun työmarkkinoita. Kuinka paljon kunnassa on työpaikkoja suhteessa siellä asuvaan työvoimaan? Kuinka suuri osa asukkaista käy muualla töissä? Entä kuinka paljon kunnan yrityksiin ja muihin työpaikkoihin tullaan naapurikunnista? Jo nämä kysymykset voivat muuttaa kuvaa kunnasta. Onko työllisyysalueuudistus johtanut siihen, että kuntakohtaista tarkastelua ei enää tehdä?

Voimakkaasti keskuskaupunkiin suuntautuva työssäkäynti ei välttämättä ole heikkous. Se voi kertoa kunnan vetovoimasta asuinpaikkana ja pääsystä suuren työmarkkina-alueen mahdollisuuksiin. Toisaalta vahva oma työpaikkakanta voi tehdä kehyskunnasta itsenäisemmän paikallistalouden ja samalla merkittävän osan koko kaupunkiseudun tuotannollista rakennetta.

Siksi ei ole olemassa yhtä yleispätevää tai muita parempaa kehyskunnan talousmallia.

Sama sijaintietu voi tuottaa erilaisen lopputuloksen

Keskuskaupungin läheisyys tarjoaa kunnille kiistattomia mahdollisuuksia, mutta kunnat hyödyntävät niitä eri tavoin. Sijainti lisää mahdollisuuksia, mutta se ei yksin ratkaise kunnan kehitystä.

Yhdessä kunnassa saavutettavuus voi näkyä uusina asukkaina ja asuntorakentamisena. Toisessa se houkuttelee yrityksiä ja investointeja. Kolmannessa logistinen sijainti, teollinen perinne tai vapaa yritystonttitarjonta voi synnyttää aivan omanlaisensa yritysrakenteen.

Juuri siksi saman kaupunkiseudun kehyskuntien vertaaminen on kiinnostavaa. Vertailun tarkoituksena ei tarvitse olla kuntien asettaminen paremmuusjärjestykseen, kuten helposti tapahtuu. Olennaisempaa on tunnistaa, millä tavalla kukin kunta toimii osana seudun paikallistaloutta. Pelkästään kuntatalouksien tarkastelu ei siihen riitä.

Neljä taloutta muodostavat paikallistalouden kokonaisuuden

Kuntataloutta suurempi paikallistalous on kehittämäni REPO-ajattelun lähtökohta. REPO eli Rakenteiden elinvoimapotentiaali ei lähde oletuksesta, että kaikille kehyskunnille (tai muillekaan kunnille) olisi olemassa samanlainen kasvun tai elinvoiman resepti. Ensin pitää ymmärtää seuraavat oman kunnan paikallistalouden rakenteet ja erityispiirteet. Oheinen kuva havainnollistaa rakennetta.

REPO-ajattelussa paikallistaloutta tarkastellaan neljän toisiinsa vaikuttavan kokonaisuuden kautta.

Yritystalous kertoo kunnan alueella tapahtuvan yritystoiminnan koosta, rakenteesta ja kehityksestä.

Työmarkkinat ja työssäkäynti kertovat, missä työpaikat sijaitsevat, missä ihmiset käyvät työssä ja millaisen toiminnallisen alueen kunta muodostaa ympäristönsä kanssa.

Kotitalouksien talous kertoo asukkaiden tuloista, ostovoimasta ja taloudellisesta asemasta.

Kuntatalous kertoo kuntaorganisaation taloudesta ja sen mahdollisuuksista tuottaa palveluja ja tehdä tulevaisuuden investointeja.

Kun nämä neljä näkökulmaa yhdistetään, kuva kunnasta voi näyttää hyvin erilaiselta kuin pelkkien väestö- tai kuntatalouslukujen perusteella.

Millainen kehyskunta te olette?

Missä paikallistalouden osassa kunta on erityisen vahva? Mistä se on riippuvainen? Millainen asema sillä on kaupunkiseudun työmarkkinoilla? Ja ennen kaikkea: missä sijaitsee sellainen potentiaali, jota nykyisessä kehittämisessä ei vielä hyödynnetä?

Samanlaiselta näyttävät kehyskunnat voivat antaa näihin kysymyksiin hyvin erilaiset vastaukset. Nykyisistä tilinpäätöksistä tai talousarvioista ei löydy näiden kysymysten pohdintaa tai vastauksia. Niiden näkökulma on kuntataloudessa eli kokonaisuuden yhdessä osassa.

Menestyäkseen kunta tarvitsee vahvistuvan kuntatalouden, joka syntyy menestyvän paikallistalouden tuloksena, ei päinvastoin.

Siksi perustavanlaatuinen kysymys kuuluu: Millainen paikallistalous meidän kuntamme oikeastaan on? Vasta tätä kautta pääsemme oikeisiin, tarvittaviin toimenpiteisiin. Repo-analyysi pystyy vainuamaan jokaisen kunnan paikallistalouden rakenteiden erityispiirteet.

Elinvoima ei löydy tilastosta, se löytyy paikan ymmärtämisestä.

Edellisissä kirjoituksissani olen käsitellyt elinvoimaa kasvun, olosuhteiden ja tietoisten valintojen näkökulmasta. Moni saattaa silti kysyä: Miten nämä elinvoiman osatekijät saadaan näkyviin käytännössä?

Kuntia sijoitetaan jatkuvasti erilaisiin paremmuusjärjestyksiin taloudellisen aseman, väestökehityksen, verotulojen ja jopa elinvoiman perusteella. Mittareita riittää. Tilastollinen vertailu on hyödyllinen työkalu mutta se ei vielä kerro, mitä omassa kunnassa pitäisi tehdä.

Vaikka kunta sijoittuisi vertailun kärkipäähän tai häntäpäähän, vastaus kysymykseen: ”Mihin meidän pitäisi suunnata toimenpiteet?” jää usein avoimeksi.

Suomessa kunnista on valtava määrä tietoa, joten ongelma ei ole tiedon puute. Ongelma on sen kokoaminen oman kunnan kannalta merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Elinvoiman kannalta ratkaisevaa ei ole yksittäinen tunnusluku, vaan se, millaiset lähtökohdat aluerakenne ja yhdyskuntarakenne asettavat.

Aluerakenne ei ole vain taustatekijä, se on kehityksen lähtökohta. On aivan eri asia:

• olla osa laajaa työssäkäyntialuetta
• olla yritystaloudelta vahva
• olla logistinen solmukohta
• energia- ja luonnonvararesursseiltaan vahva
• olla hajautuneen asuntokannan ja pitkien etäisyyksien kunta

Nämä eivät ole vain tilastollisia ja kiveenhakattuja ominaisuuksia.

Ne määrittävät investointien, palveluverkon, yritystoiminnan ja asumisen reunaehdot. Kun tähän yhdistetään kunnan oma toiminta kuten kaavoitus, investoinnit, elinkeinopolitiikka, yhteistyö syntyy todellinen kuva elinvoimapotentiaalista.

Kolme kysymystä, joihin kunnan pitäisi vastata

1. Miltä meidän aluerakenteellinen asemamme näyttää nyt ja mihin suuntaan se muuttuu?

2. Tukeeko nykyinen yhdyskuntarakenteemme strategista suuntaamme vai hidastaako se sitä?

3. Kohdistuvatko toimenpiteemme niihin tekijöihin, joilla on suurin vaikutus pitkällä aikavälillä?

Vasta näiden kysymysten jälkeen on mielekästä puhua vertailuryhmistä tai mittareista. Elinvoima ei ole sijoitus listalla, vaan kyky käyttää omaa asemaa viisaasti.

Kaikki kunnat eivät voi olla kasvukeskuksia. Kaikki eivät voi olla logistisia solmukohtia. Mutta jokaisella kunnalla on paikka aluerakenteessa. Se ei ole pysyvä ja muuttumaton ominaisuus, vaan merkitykset muuttuvat, kuten olen edellä todennut.

Kysymys kuuluu: ymmärtääkö kunta oman paikkansa ja hyödyntääkö ja uudistaako se sitä systemaattisesti hyväkseen?

Paikkaan perustuvan elinvoimapotentiaalin kehitystyötä tehdessäni olen jo tunnistanut eri kuntatyypit, tutkinut kuntien taajama-alueita ja niiden asemakaavoituksen asetta ja hajautuneisuutta. Kuntien taajama-alueen mediaani on 14 km2 ja suurimman kolmanneksen muodostavat kunnat, joiden taajaman suuruus on yli 23 km2. Kun tarkastelu kohdistetaan asemakaavoitettuun taajamaan, puhutaan huomattavasti vielä pienemmistä pinta-aloista! Tähän kun liitetään monet muut rakenteen ja palveluiden tiedot, on aivan selvää, että aito elinvoima rakennetaan paikan ymmärtämisen perusteella.

Kuntien tämänhetkistä tilannetta ja keskustelua hallitsee julkisen talouden tilanne, kasvava työttömyys ja oman kunnan talouden sopeutustarve. Se on ymmärrettävää, koska olemme Suomessa mestareita näkemään pakottavat ja uhkaavat ajurit ja keskittymään vain niihin. Tämä näyttää toteutuvan sekä valtakunnallisella että paikallisella tasolla.

Toisaalta samaan aikaan meillä on käynnissä useita, ehkä nopeaakin muutosta mahdollistavia uusia trendejä. Digitalisaatioon, tekoälyyn, vihreään siirtymään, asumisen muutokseen ja turvallisuustilanteen muutokseen on helppo suhtautua etäisinä, ei meitä tässä kunnassa koskevina asioina. Edellisen kohdan realismi ja tämän kohdan innostus eivät kohtaa. Innostus ei realismista irrotettuna kanna eteenpäin ja realismi ilman innostusta lamaannuttaa.

Paikkaan perustuvan elinvoiman analyysi on keino, jolla etsitään ne kehitystrendit, joihin omassa kunnassa voidaan vaikuttaa. Kuten edellä olen todennut, paikka ei ole kohtalo, vaan uusien vahvuuksien synty on mahdollista. Elinvoimaa ei rakenneta yleisillä tilastoilla, vaan paikan ja rakenteen ymmärtämisellä ja trendien yhdistämisellä niihin.

Elinvoimaan liittyy vahvasti tulevaisuudenusko eli näkymä tulevasta kehityksestä. Sitä ei mielestäni rakenneta kuntatalouden sopeuttamista vaativalla puheella. Elinvoima ei läheskään aina tarkoita määrällistä kasvua, tärkeintä olisi aluksi saada aikaan usko laadulliseen kasvuun eli paikallisten olosuhteiden jatkuvuuteen. Ja kaikkein tärkeintä on se millaisen tulevaisuudenuskon kunta osoittaa nuorilleen. Valtakunnallisesti olemme huolestuttavassa tilanteessa ja siksi ratkaisua pitäisi alkaa rakentaa kuntakohtaiselta tasolta alkaen. Siksi vielä eläköityneenäkin tunnen kiinnostusta kuntiin ja yritän etsiä reittiä niiden kehitykseen.

Nykyinen kunta tulisi nähdä alustana ja suunnannäyttäjänä ja osallisuuden avulla antaa mahdollisuuksia vaikuttaa, kokeilla ja tuoda uusia näkökulmia ja voittaa se epävarmuus, joka nuoria uhkaa. Siten on mahdollista löytää keinot uusien trendien paikallisiin sovelluksiin.

Kunnan elinvoimatekijät muodostuvat olosuhdetekijöistä ja toiminnallisista tekijöistä. Olosuhteet näyttävät usein ennalta annetuilta mutta harvoin ne ovat pysyviä. Historia osoittaa, että merkitykset muuttuvat. Vesireitit menettivät aikanaan keskeisen liikenteellisen asemansa, nyt uusiutuva energia luo kokonaan uutta alueellista vetovoimaa. Siksi olosuhteisiin ei pidä jumiutua. Ne eivät ole kohtaloita, ne ovat lähtökohtia.

Myös arvostukset muuttuvat. Yhdyskuntarakenteen tiivistäminen on jo vuosia sitten noussut vahvaksi tavoitteeksi. Samalla asumisen tilantarpeesta ja elämäntavasta käydään aivan erilaista keskustelua kuin vielä pari vuosikymmentä sitten.

Ylikorostukset ovat kuitenkin riskialttiita. Ihmiset arvostavat erilaisia asumismuotoja: toisaalta tiivistä kaupunkiasumista toisaalta pientaloja ja väljempää ympäristöä. Yllättävää kyllä, valinnan mahdollisuus tukee myös kestävyyttä. Sähköistyvä liikenne ei kytke päästöjä enää samalla tavalla ajosuoritteeseen kuin fossiilinen liikenne. Puhdas sähköntuotanto ja lämpöpumpputeknologia muuttavat myös asumisen energiatehokkuuden logiikkaa. Tilava pientalo ei ole enää automaattisesti kestämätön vaihtoehto.

Turvallisuus on uusi aluekehityksen tekijä ja turvallisuusympäristön nopea muutos nostaa esiin uusia näkökulmia. Puolustusvoimien tarpeet, huoltovarmuus ja kriittisen infrastruktuurin suojaaminen vaikuttavat siihen, missä ja miten toimintaa kannattaa sijoittaa. Tämä on elinvoimatekijä, josta puhutaan vielä vähän, mutta jonka merkitys kasvaa nopeasti.

Kaikki kunnat eivät voi kaupungistua mutta sitä ei kannata silti ideologisesti vastustaa. Se on vahva ja osin väistämätön kehityssuunta. Mutta pk-valtainen yritysrakenne, teolliset investoinnit ja ihmisten asuntovarallisuus eivät siirry kartalla yhtä kevyesti kuin väestötilastot.

Ei ole kestävää kehitystä, jos alueellinen rakennemuutos tapahtuu niin nopeasti, että käyttökelpoinen omaisuus muuttuu arvottomaksi ja jää lopulta perikuntien rasitteeksi.

Siksi tarvitsemme nykyistä tarkempaa elinvoiman analyysiä. Eri alueiden potentiaalit ovat erilaisia ja ne muuttuvat ajan mukana. Hallittu kehitys avaa mahdollisuuksia, hallitsematon muutos hukkaa niitä.

Kunnilla on erilaiset lähtökohdat elinvoimalleen, koska sijainti ja fyysinen ympäristö tarjoavat kunnille erilaiset mahdollisuudet. Myös väestörakenne ja elinkeinorakenne ovat erilaisia ja kehittyvät eri tavalla. Tästä huolimatta en lähtisi jakamaan kuntia pysyvästi “hyviin” ja “huonoihin” ryhmiin. Se olisi liian helppoa ja lannistavaa yksinkertaistamista.

Elinvoima koostuu monista tekijöistä. Osaan niistä voi vaikuttaa, osaan ei. Mutta juuri siksi elinvoiman osatekijöitä kannattaa analysoida: mitkä tekijät ovat meidän kunnassamme vahvistettavissa ja missä järjestyksessä?

Mutta uskalletaanko kunnissa sanoa ääneen se tosiasia, että kaikki eivät voi saavuttaa määrällistä kasvua eikä se olisi kestävääkään? Kunnalle myös laadullinen kasvu on mahdollista ja hyödyllistä. Laadullinen kasvu lisää aluksi paikallista toimeliaisuutta, asukkaiden myönteistä tulevaisuudenkuvaa ja pitovoimaa ja vähitellen se alkaa kasvattaa myös vetovoimaa. Pikavoittoja elinvoimaan ei ole.

Jos kunta keskittyy rajallisissa investoinneissaan infran ja välttämättömien palvelurakenteiden ylläpitoon, se ehkäisee niiden rapautumista. Jos kunta pitää julkista omaisuuttaan kunnossa vuosihuolloilla, se vahvistaa käyttötaloutta ja lisää viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Ja vielä kannattavampaa on, jos tällaiset työt toteutetaan pienhankintoina paikallisten yrittäjien voimin. Silloin vaikutus ei jää pelkästään rakenteisiin, se näkyy myös paikallistaloudessa.

Siksi ajattelen, että elinvoiman vahvistaminen on joillekin kunnille kasvun vahvistamista mutta monille muille se on kasvukyvyn vahvistamista. Eli niiden elinvoiman osatekijöiden laadullista parantamista, jotka kuntakohtaisessa analyysissa tunnistetaan. Elinvoimapolitiikka ei ole vain kasvun tavoittelua, se on myös muutoksen suuntaamista. Se on mahdollista kaikille kunnille.

Koska Suomi haluaa talouskasvua, myös kuntien potentiaali sen synnyttämisessä on tunnistettava nykyistä paremmin.